Kukkiva Kivi - Marja Mattlar, Gabriel Yacoub, Patrice Clementin

Kun on tottunut pettymään,

aina ihmisten kuviin törmäämään;

kun on väsynyt itkemään,

aina toiveita huomiseen siirtämään,

kosketuksen taian kadottaa.

Kun on astunut joukkoihin,

jotka synkkinä elämää suorittaa;

kun on liittynyt kuoroihin,

jotka tauotta kaikesta valittaa,

kosketuksen taian kadottaa

läheisyyden lämmön unohtaa.

Mutta jossain käsi käden tavoittaa

ja kosketus saa kiven kukkimaan.

Kun on oppinut pelkäämään,

aina kiireesti pakoon ryntäämään;

kun on oppinut kätkemään,

aina aidoimman tunteen peittämään,

kosketuksen taian kadottaa,

läheisyyden lämmön unohtaa,

kaikin voimin koettaa eksyttää elämää.

Kunnes jossain käsi käden tavoittaa

ja kosketus saa kiven kukkimaan.

Aion oppia luottamaan,

toista ihmistä tarkasti kuuntelemaan.

Aion suostua alkamaan

kerran toisensa jälkeen uudestaan.

Kosketuksen taian saavutan,

läheisyyden lämmön omistan,

joka päivä syliin puristan

maailman.

Once accustomed to disappointment,

always collide with pictures of people;

when tired of crying

always hopes to move on tomorrow,

the magic of touch disappears.

After joining the forces,

who perform a gloomy life;

after joining the choirs,

who constantly complain about everything,

the magic of touch disappears

the closeness of the heat to forget.

But somewhere hand to reach

and the touch makes the stone bloom.

Once you have learned to be afraid,

always rush to rush;

when he has learned to hide,

to always cover the truest feeling,

the magic of touch disappears,

the heat of proximity is forgotten,

make every effort to deceive life.

Until somewhere hand reaches

and the touch makes the stone bloom.

I'm going to learn to trust

listen to another person closely.

I'm going to agree to start

once again.

I reach the magic of touch,

the heat of proximity I own,

I squeeze in my arms every day

world.